keskiviikkona, joulukuuta 23

Jonain kauniina päivänä

Jonain kauniina päivänä minä ajattelen sinua.

Jonain kauniina kesäpäivänä tanssin, koska niin hymysikin teki. Hymysi, joka nyt haalenee mustavalkokuvassa valokuva-albumin pohjalla. Minustakin tulee vielä samanlainen, kuva muiden joukossa, mutta se päivä ei ole tänään. Tänään minun hymyni näkee kaikissa väreissä ja muodoissa.

Se on vielä täällä, toisin kuin sinä.
Sinun hymysi on sammunut, kadonnut.
Se on viety pois, sen päällä on kuutio multaa ja melkein saman verran matoja.

Kuvassa itkuiset silmäni ovat turvonneet, en halunnut enää nähdä sinua. Näin puuta, rautaa ja kukkia, eikä mikään ollut todellista. Kaikki oli vain usvaa, joka katoaisi kun kiskoutuisin ulos. Se hajoaisi ja muodostaisi uuden maailman. Sitä odotin. Sitä ei tapahtunut. Kaikki pysyi, vaikka miljöö vaihtui. Usva, joka ympäröi, oli konkreettista ja kovaa. Se ei särkynyt, vaikka toivoin niin. Kaikki pysyi, mikään ei särkynyt.

Paitsi hiljaisuuden halki putoava kahvikuppi.

Laattalattia ei ollut hellä. Se oli asfaltin lailla periksiantamaton. Se ei surrut enkeliä, se ei surrut kahvia, se ei surrut särkyneitä unelmia. Sinun unelmasi olivat jalkojeni juuressa palasina Arabian säröjen seassa. Se oli hetki, kun tajusin ettet sinä tule takaisin. Vaaleanruskea kahvi tahrasi tummia laattoja kun tajusin, että myös minun unelmiani lojui omiesi vieressä. Minä. Sinä. Me. Minun. Sinun. Meidän. Se oli hetki, kun tajusin ettei ikävä ikinä hellitä.

Sinä jäit pois junasta juuri kun aloimme rakastaa ohikiitäviä maisemia. Jätit minut odottamaan ja vahtimaan tavaroitasi. Joka hetki juna kulkee kauemmas ajan halki, enkä voi sitä estää. En voi jäädä pois seuraavalla asemalla, koska tämä rata kulkee vain tähän suuntaan. Ei ole teitä.

Kuvissa minä näen sinut. Näen hymysi ja valkeat hampaat, jotka usein varastivat leivästäni palan. Näen silmäsi, poskipäiden puoliksi kätkemät, jotka hyväksyivät huumorini. Näen miten heijastat itsesi valoa minuun ja vedät minun pimeyttäni. Rikot minun rajojani.

Kuvissa minä näen sinut. Näen sinun minut hyväksyvän. Minä kaipaan sinua niin, etten tiedä mihin katsoa. Näen sinut kaikkialla. Asunnossani on palasia sinusta. Muistoja. Lahjoja. Lainoja. Minulla on vieläkin kirjastokorttisi lompakossani. Unohdin palauttaa sen. Tai sitten sinä unohdit pyytää.

Mielessäni me sekoitumme. En enää erota mitä sinä unohdit ja mitä minä muistin. Tuolta ja tieltä minä muistan sanojasi, lausahduksiasi, mutta sieltä ja suolta toivoton usva on peittänyt kaiken. Kaiverrutin syntymäpäiväsi, mutta vedin sen yli kalenteristani. Vuodesta katosi yksi päivä sinun mukanasi. Minä ikävöin. Välillä niin paljon että olen sekaisin. Niin sekaisin, että näen sinut edessäni.

Olet pieni ja minun pitää tehdä sinulle tikapuut.

keskiviikkona, joulukuuta 9

Hukkasin sanat

Voi hyvänen aika. Pitkästä aikaa olen hukannut sanat. Tai no siis, en nyt varsinaisesti hukannut (mitä nyt sekoitin kerran suffiksin ja affiksin määritelmät), mutta hukannut taitoni järjestellä niitä kivaan järjestykseen joka on sekä esteettinen, symbolinen että järkevä. Siitä on pitkä aika kun olen törmännyt viimeksi tällaiseen blokkiin, joten olen vähän kaivellut sanaista arkkuani. Siis kirjaimellista arkkua, joka sisältää suurin piirtein kaikki käsinkirjoittamani tekstit ja toimii myös kerrassaan mainiona sohvapöytänä.

Löysin sieltä muutamia oikein hyviäkin tekstejä, jotka vaativat vielä hiukan hiomista. Löysin myös joitain ihan hyviä runoja, joiden kanssa näkö oli kyllä koetuksella koska ilmeisesti lyijykynä ei ole kestävä ratkaisu. Käyttäkää mustekynää, rakkaat kirjoittajatoverini, se säilyy paljon paremmin. Niitä runoja olen nyt sitten talletellut tänne luonnoksiin, koska en halua tämän blogin kuolevan pystyyn minun sanallisen välikuolemani takia.

Välikuolemasta puheenollen, niitä on tullut tässä koettua vähän useampiakin lähinnä introverttiuteni takia. Muutama viikko sängyn pohjalla makoilua ei tekisi pahitteeksi, mutta onneksi joululoma on ihan nurkan takana.